Lastenlääkäri, Raija Hanhivaara, tuli kertomaan kätilöiden ja lastenhoitajan kanssa Adan syndroomasta joitakin aikoja syntymän jälkeen. Tiesinkin jo, ettei kaikki ole kunnossa, olinhan tiennyt sen jo raskausaikana. Lisäksi olin nähnyt tytön pahenevan sinisyyden ja viivästyneen tiedonsaannin tytön poisviennin jälkeen.

Siinä vaiheessa kun lääkäri ja muu joukkio tuli huoneeseen, aavistelin pahinta- olihan kuoleman aavistelu ollut koko raskausajan läsnä. Lääkäri istahti viereeni ja muu henkilöstö seisoi kauempana vauvan kanssa erittäin vaivaantuneen näköisinä. Raija kehotti hoitajaa antamaan vauvan minulle. Lääkäri kertoi ensiksi tytön tilanteen, että on erit raajapaineet ja hapettumisen kanssa on ongelmia, mutta tilanne sinänsä on stabiili. Tämän jälkeen käytiin seuraava vuoropuhelu:
Lääkäri:" Teidän lapsessanne on hiemen erityispiirteitä...".
Tokaisin takaisin samantien:
" Ai Downin Syndrooma vai?"
Lääkäri:"Ai kysyt..."
Tyttö oli sylissäni, katsoin häntä, nostin riippumaan yläpuolelleni ja sanoin:
"Niinpä näkyy olevan. Tästä nyt selvitään vaikka päällään seisoen."

Kaikkien katseet tuona hetkenä, kun sanoin mielipiteeni Downin Syndroomasta muuttuivat, ilmasta pystyi aistimaan helpotuksen huokauksen. Olettaahan saattaa, että useimmiten tieto jollakin tavalla erilaisesta lapsesta saa vanhemmat järkkymään. Erityisesti, kun tilanne on täysin yllätys. Samalla lääkäri siinä sivussa, kun vauvaa pyörittelin, kertoi sydänvikaepäilystä, koska hapettumisessa ja paineissa oli ongelmia. Hän myös kertoi, että vauva lähtee teholle Helsinkiin. Katsoin Mikaa, purskahdin itkuun ja sanoin:"Minähän hoin, ettei kaikki ole kunnossa!" Itkin helpotuksesta että kyseessä olikin vain Down, mutta samalla myös sen takia, että huolestuminen pienokaisen sydämmestä iski tajuntaan.

Lääkäri, lastenhoitaja ja vauva lähti. Huoneeseen jäin minä, kätilö ja Mika. En enää muista tilanteesta käytännöllisesti katsottuna mitään. Istuin ja itkin huolta. Kätilö totesi vain, ettei osaa oikein sanoa mitään. Myöhemmin meilitse kiitin häntä siitä, ettei väkisillä yrittänyt jotain sanoa. Aika pian kuitenkin lähdin osastolle vauvaa katsomaan ja Mika lähti kotiin kertomaan lapsille. Lääkäri oli lastenosastolla ihana, hän käski hoitajien antaa vauva minulle, kun vielä ei ollut lähtö Helsinkiin ja sen vuoksi, "Ettei äiti ole lasta saanut pidellä minkään vertaa". Hän myös koko ajan kyseli voinnistani, ajatuksistani jne. Meidän ensitieto oli mielestäni hyvää. Itsehän tiesin jo koulutukseni puolesta Downin Syndroomasta, sen lisäksi että lähipiiriimme kuuluu nyt jo aikuinen Downin Syndrooma Jukka. Mikan naapurissa on aikoinaan asunut Down-perhe. Meille kummallekaan ei sinänsä ollut Down- asia täysin vieras. Kuitenkin ikäväkseni saan kuulla liian usein muilta Down-perheiltä, että ensitiedon saaminen ei ole lähimaillakaan hyvin hoidettu.

Ada lähti siis Helsinkiin lastenklinikalle 2,5 h syntymänsä jälkeen. Minä lähdin sairaalasta kotiin heti kun sain luvan, klo 11.30. Iltapäivällä menimme kaikki Helsinkiin katsomaan uutta perheenjäsentä ja kuulemaan uusimmat uutiset pienen voinnista...

8.6.08 Helsingissä lasteklinikalla
CPAP hengitys tukena.


9.6.08 Hyvinkään lastenosastolla,
letkut jo keventyneet.