| | | |
|
Tällä hetkellä tuntuu, että aloitan passissa olon tuosta autotallin ikkunasta ja siinä istun kunnes työ on tehty- ei siis ikinä, mutta istunpa passissa!
Voisin sanoa hyvin rumasti. Mutta yritän parhaani mukaan suodattaa kaikki epäsoveliaat sanat! Jänikset ovat tehneet omenapuista entiset. Toisessa ei ole oksan oksaa, toisessa muutama, nekin kuorittu! Saahan niitä suojata millä mitalla tahansa, sitten tulee kilometri lunta! Voi....sanonko mikä!?
Omenatarha kai ainoa vaihtoehto. Kaks metriä korkea aita ja visusti munalukolla ovi kiinni! Tällä hetkellä epäilen, että tarvitaan myös katto ja kaksi munalukkoa. Nehän menee mistä vaan läpi! Jos yhteenkään törmään, niin survon kyllä omenan kurkkuun, siinäpä syökööt. Nyt ei riitä empatiat ristiturville, vaikka niillä ois kui nälkä.
Ja räkätauti jatkuu...
|
|
No vierähtipäs aikaa!
Olin Grand Canarialla lomalla lasten kanssa! Olipa tarvittua vaihtelua tähän arkeen! Ilmat olivat varsin sopuisat, välillä vähän surkeampaa, mutta sen verran auringossa saimme olla, että palamiselta ei vältytty! Onneksi ei kuitenkaan mitään aivan mahdottomia palovammoja ei saatu.
Sieltä kun palauduttiin olikin arki samantien käsissä. Ada aloitti älyttömän räkätaudin, johon kuuluu näköjään kova kuume, hirveä yskä ja armoton nuha. Seuraavan saman taudin sai Panu, jolla tauti tällä hetkellä pahimmillaan. Minulla ilmeisesti suht kivuttomasti jo ohi.
Mielenkiintoisen tästä taudista teki se, että Ada lopetti kävelemisen. Ilmeisesti niin kovat nivel- ja lihassäryt, ettei kävelemään tyttö pystynyt. SItä kesti kaksi päivää, eilen otti jo uusia harjoituksia. Kävely eilen ainakin vielä oli kömpelöä, töpöttävää. Panu konttaillut kyllä tavalliseen tapaan. Itselläni oli koko pää, leukanivelet, kaula niin kipeä, että syöminen tuotti tuskaa. Kaikkea sitä tämä maailma päällänsä kantaa...
Elämä muutoin herätellyt miettimään arvomaailmaa enemmän ja vähemmän. Japanin tilanne mietityttää ja asettaa minut katsomaan arvojani taas uudelleen. Lasten, nuorison kasvu ja siihen liittyvät kipukohdat myös laittavat miettimään mikä tässä elossa, olossa on tärkeää ja mille asioille voi viitata kinttaalla. Ihmisen, elämän pienuus, Adan Downin Sydrooma- sen tuomat haasteet, työllistävät aivojani priorisoimaan asioiden suuruudet oikeisiin mittasuhteisiin.
Välillä turhauttaa suunnattomasti kaikki turhanpäiväinen vikinä, jota saa kuulla erinäisiltä tahoilta. Vaikka faktaa kuitenkin aina on se, että toiselle huolta aiheuttava asia voi olla valtava ongelma, vaikka toiselle sama asia tuntuu täysin mitättömältä. Lähes joka päivä herään miettimään ja havaitsemaan, että se mitä ihminen ei itse ole kokenut, ei pysty tavoittamaan, käsittämään, minkälaisesta ongelmasta on kyse.
Törmäyskurssilla seinään. Yritän muistuttaa itselleni, että vaikka elämä laittaa jokaiseen päivään haasteensa, tulisi joka päivä muistaa hakea jokin hyvä, positiivinen asia kustakin päivästä. Elämän lyhykäisyyttä, arvaamattomuutta, ei pitäisi koskaan ajattelemattomasti tuhlata tyhjänpäiväiseen pikkuasioiden murehtimiseen. Olen joskus saanut taulun, missä lukee "elämän pienistä iloista löytyy suuri onni". Ja niinhän se on. Toki sekin on faktaa, ettei aina tarvitse, eikä voikkaan olla auringonpaiste. Jotenkin koen, että sitä auringonpaistetta osaa arvostaa paremmin, kun välillä on myrsky ja matalapaine.
Aurinko paistaa ulkona ja lumi kai pikkuhiljaa sulaa. Kohta pääsee kuopsuttamaan pihalle. Harmillista vain, ettei tuosta keväisestä säästä pääse vielä tänään, eikä varmaan huomennakaan nauttimaan tämän räkiksen ansioista. Mutta... paistaa se aurinko tähänkin risukasaan vielä 
|
|
Adalle on viitottu nyt vuoden verran. Ei niitä kuitenkaan halua ilmeisesti käyttää. Muutamia sanoja tulee silloin tällöin.
Tänään, kuten jo aiemminkin, hän selkästi haluaa varmistaa tulevansa ymmärretyksi. On kaksi viittomaa mitä tämä entinen syömisongelmainen pikku-likka käyttää, syömään ja suklaata. Tänään repesin taas nauramaan, kun hän katsoi sinisillä silmillä ja viittoi "suklaata syömään"! Enpä henno olla palkitsematta tuota tehokasta puhetta ja suklaatahan silloin tietenkin saa  .
Maistuuhan Adalle nykyään jo kaikki, paitsi makea lukuunottamatta suklaata. Minusta hullua on, että leipää Ada vieroksuu, mutta näkkäri uppoaa!! Puuro on ainoa, mihin tulee ehdoton kieltäytyminen. Ja juomathan ei mene, mutta kait se joskus oppii. Välistä kyllä, YLLÄTYS-YLLÄTYS, juo kaakaota  . Hyvä, että jollakin nestemäisellä treenaamaan suostuu!
|
|
Tätähän mä olen nyt suunnitellu varmaan kaks vuotta! Ehkä hyvin suunniteltu on puoliks tehty?
Lunta on paljon, ihanaa. Varmaan kaikki muut on jo kyllästyneitä siihen paitsi minä. Ada ei lumesta kummoisasti perusta. Sitä viehättää moni muu asia ulkona kyllä, muttei lumi. Lähinnä terassilla levittää kaikkia mahdollisia kamoja mitä käteensä saa .
Nyt on nämä sivut siis olemassa olleet, huonoista päivityksistä huolimatta reipas kaksi vuotta. Adan kehitys on ollut huimaa siihen nähden mikä oli alkutilanne. Epäilen, että tämä tunne ja näkemys on hyvin yleinen perheissä, missä on Down syndrooma lapsi. Välillä tuntuu tuon kovapäisen, uutterasti touhuavan pikku-neidin kanssa, että kärsivällisyyteni ei riitä asioita kertaamaan yhtä monta kertaa, kuten hänen kapasiteettinsä vaatisi... toistaiseksi olen saanut kärsivällisyyttä siihen! HUH! Jossain vaiheessa mietin syvästikin sitä asiaa, kärsivällinen kun en ole, että miten osaan olla hermojani menettämättä, mutta näköjään niitä tarpeen (lue Adan vaatiessa) riittää. Hyvä niin, tähän kun varmaan tarvitaan ne "varastetutkin" käämit 
Ada rakastaa Panun pukemista. Panu parka- siitä on tullut elävä nukke! Välillä Panu konttaa pitkin lattioita lakki viriteltynä päähän ja potkuhousut puolessa reidessä, aika koomisen näköistä. Ada kulkee perässä jonkun muun kuin omat kengät jalassa tai jonkun muun sukat jalassa, lakki päässä ja kinttaat/hanskat/ käsineet kuitenkin kädessä! Huvittavan näköistä hommaa, mutta NIIIIIN kehittävää. Tekemällä oppii pitää siis edelleen ja ilmeisesti myös tulevaisuudessa paikkansa! Joskin välillä sitten myös Panu saa leluista kalloonsa... aina ei niin hauskaa, mutta sitähän tämä elämä on!
|
 |
|
| |
|
